Yksityisyyden suoja
Yksityisyyden suoja on samoin kuin sananvapaus, tärkeä, suorastaan luovuttamaton oikeus, eikö totta. Vai onko sittenkään?
Asia on alati (nytkin) ajankohtainen poliisivaltuuksia koskevan säännöstön uusimisen yhteydessä (tällä kertaa havaintorekisteriasiassa) ja Englannissa Yorkin herttuatar Sarah Fergusonin salaa Turkissa kuvatun dokumentin yhteydessä. Meillä pelätään poliisivaltiota ja syyttömien joutumista epäillyiksi. Turkki vetoaa viiden (kaltoin kohdellun) lastenkotilapsen yksityisyyden suojaan ja vaatii F:lle jopa 22 vuoden vankeusrangaistusta paljastuksistaan.
Jätän nämä kaksi ajankohtaista esimerkkiä ja otan tarkasteltavaksi toiset kaksi iänikuista ongelmakenttää, nimittäin rippisalaisuuden ja salassapitovelvollisuuden.
Rippisalaisuus liittyy paitsi yksityisyyden suojaan myös luottamuksellisuuteen. Kyseinen salaisuus on perustaltaan oikeutettu ja ymmärrettävä, mutta ääritapauksissa peräti kyseenalainen.
Suorastaan inhottavaksi rippi mm. katolisessa kirkossa muuttuu, kun ripittäytyvä tunnustaa jonkin todella vakavan rikoksen kuten insestin, saa synninpäästön, menee ja jatkaa kuin ei mitään rikollista toimintaansa. Ja tämä oli nyt vain äärimmäinen esimerkki loputtomassa rangaistavien tekojen sarjassa ja niiden tekijöiden suojelemisessa. Onko tällaisessa yksityisyyden suojassa mitään mieltä? Mielestäni ei.
Sivumennen sanottuna moni ripittäytyvä jopa toivoo, että paljastuisi, toiminnasta jota hän ei itse pysty lopettamaan.
Salassapitovelvollisuudessa ongelmana taas on sen rajaaminen ja sen taakse piiloutuminen. Esimerkiksi koulujen terveydenhoitajalla on salassapitovelvollisuus. Pahimmillaan hän voi mennä niin pitkälle, ettei hän kerro mitään kenestäkään kenellekään. Itse ymmärtäisin, että hän voi ja hänen pitää kertoa esimerkiksi luokanvalvojalle ja laajemminkin opettajille vaikkapa oppilaan epilepsiasta tai diabeteksesta. Siis sellaisille joilla myös on salassapitovelvollisuus ja jotka voivat joutua asiasta tietämättöminä kohtuuttomiin tilanteisiin. Epileptikko voi loukata itsensä, ellei ymmärretä toimia oikein (onneksi yleensä ymmärretään) ja diabetikko voi jopa vaipua koomaan (valitettavasti tällainen voi yhä tulla yllätyksenä, ilman että osataan toimia oikein).
Usein toistuu myös tilanne, jossa virkamies kieltäytyy paljastamasta yksittäistapauksia, joissa on toimittu väärin, pelkästään vedoten salassapitovelvollisuuteensa. "En voi puhua yksittäistapauksesta, vaan vain yleisesti" on aivan liian usein kuultu lause. Useassa tapauksessa kyseessä on virkamiehen oma laiminlyönti tai virheellinen toiminta, hän siis piiloutuu.
Asiallisissa rajoissa yksityisyyden loukkaamattomuus on tietenkin oikein ja tarpeen. Mutta miksi sitä ylivarjellaan? En siis nyt puhu hölöttämisestä tai pikkumoraalittomuuden tms. paljastamisesta mm. politiikassa.
Rehellisellä kansalaisella ei ymmärtääkseni ole mitään pelkäämistä, vaikka hänen tietojaan onkin vaikkapa erinäisissä rekistereissä. Sillä demokratiassa totalitäärinen tai stasimainen tai sanoisinko kafkamainen toiminta on toki mahdollista mutta ei lainkaan todennäköistä. Ja sellaisen varalta pitää olla ja on oikeus tulla kuulluksi ja saada juridista apua. (Uskoisin että käsittämätön, typerä Rusi-tapaus jää sittenkin äärimmäiseksi harvinaisuudeksi.)
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
"Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja
hylkää, se saa armon." (Snl. 28: 13).
Olen kuullut, että jossain kristillisessä uskonyhteisössä olisi menty tuossa tunnustamisessa niinkin pitkälle, että tunnusteltiin kaikenlaiset mielen halut asianosaisille, vähän tyyliin "kuule veli, eilen teki mieli sun vaimoas, annatko anteeksi?" Tuollainen ajatus voi toki synnintuntona mieltä painaa, mutta kyllä siinä varmaan on parempi, että tunnustetaan se ulkopuoliselle papille.
Rajan veto tuossa on vaikeaa pikkurikosten ja isompien rikosten välillä, mutta jos käy tunnustamassa viranomaisille, niin sillähän tuo selviää. Pappi/seurakunta/kirkko siis ohjeistaisi ripittäytyjiä tunnustamaan maallisen lain rikkomukset ensin viranomaisille ja sitten rikkomukset Jumalaa ja lähimmäisiä vastaan papille, joka voisi tulla vaikka sinne vankilaan kuulemaan, mikä syntistä sydäntä painaa? Näin pappi voisi pitää rippisalaisuutensa?
Viranomaisten piiloutuminen asiakkaan yksityisyyden suojan taakse on toki hiukka raukkamaista, mutta ehkä se on vain siedettävä. Toki miltei minkä tahansa yksityistapauksenkin voisi käsitellä yleistämällä se: jos meillä on asiakas, jolla on sitä ja tätä, niin teemme näin ja noin.
Kyllä yksityisyyden suoja on luovuttamaton. Siitä on paljon oikeuskäytäntöä, jota et tässä jostain syystä käsittele. Rikostutkinta ajaa tietysti yksityisyyden yli mutta vain tarkkaan rajatuissa tapauksissa.
Näin on. Mutta se ei todista sitä, etteikö yksityisyyden suojaa liioitella. Sen varjossa tapahtuu paljon kaikenlasta hämärää. En tästä silti keskustelua odottanutkaan, paitsi vähän.
Ehkä tuo sananvapausaihe aiheuttaisi enemmän keskustelua. Sitä on toki aika paljon ollutkin. Ja aika tavalla väärinymmärrettyä.
Nyt näyttää olevan vallalla kilpikonna- tai siilipuolustuksen aika kummassakin peruskysymyksessä.
En nyt jatka enempää, paitsi että toistan jo moneen kertaan sanomani: sananvapaus edellyttää vastuuta.
Jo vuosia sitten kirjoitin mm. Nykypäivä-lehdessä ja Aamulehdessä kriittisesti pankkisalaisuudesta. Nyt nähdään siihen liittyvät ongelmat, sen takana viihtyvät vääryydet, ja pankkisalaisuus on hiljalleen murtumassa.
Rehellisyyden, kohtuullisuuden ja järjen puolesta!
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 3 kommenttia